Naama tulessa ja ripset jäässä – Foibekartanon juttutuokiossa harjoitellaan suomea rennosti 

Valitse pöydältä kaksi eläinkuvaa: toinen kuvastaa sitä, miltä sinusta tuntui tänä aamuna ja toinen sitä, miltä sinusta tuntuu juuri nyt. 

On keskiviikkoiltapäivä, ja Foibekartanon suomen kielen juttutuokio on juuri alkanut.  Hyvän elämän Kotipalvelujen tiimivalmentaja Kirsi Virta ohjeistaa osallistujia 45 minuutin kokoontumisen alussa. Paikalla on kymmenisen työntekijää, jotka harjoittelevat ryhmässä suomen kieltä. Yksi puhuu suomea jo aika sujuvasti, toinen tapailee sanoja. 

Kuvan avulla on helpompi puhua, koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – eli on tilanteessa tukena. 

”Olin kuin kissa sängyssä aamulla, unessa vielä. Nyt olen kuin saukko, valmiina töihin”, aloittaa yksi osallistujista, saaden apua sanaan saukko. Toisen kuvassa oksalla roikkuu huonosti nukkunut karhu. 

Matalalla kynnyksellä  

Ryhmän äidinkieliä ovat turkki, ukraina ja venäjä, suomi, titrigna ja bengali. 

Korttien avulla puhutaan unesta ja yöstä, aamusta ja työelämästä. Tapaillaan verbejä ja substantiiveja: hereillä, tarkkaavainen, ahkera, asiakkaat ja kokonaisia lauseita: Olin hidas. Oli todella vaikea herätä. 

Mutta ryhmässä ei puhuta kielioppitermein, sillä ei ole väliä, mikä on substantiivi tai adjektiivi. 

”Olen utelias kuulemaan, mitä tässä hetkessä tapahtuu, mitä keksimme yhdessä”, Kirsi sanoo katsoen vuorotellen jokaista ryhmän osallistujaa. 

Idea juttutuokiosta lähti Foibekartanon kehitysjohtaja Tiina Suvaselta, joka on aikaisemmin pitänyt kahdenkeskisiä suomen kielen juttutuokioita. 

“Epämuodollinen keskustelu tuttujen työkaverien kesken madaltaa suomen kielen opiskelemisen kynnystä”, hän sanoo. 

Välillä keskustelu lähtee rönsyömään ja sivuraiteille ja päättyy nauruun. Nauru onkin hyvä merkki: se rentouttaa. Tässä ryhmässä ei etsitä virheitä. On tarkoitus kannustaa puhumaan ja käyttämään rohkeasti suomea. 

Talvella ei kannata itkeä!

Etukäteen on toivottu, että ryhmässä käytäisiin läpi, mikä on verbien jättää ja jäädä ero. Ryhmä ryhtyy miettimään. Avaimet jäävät pöydälle, minä jään kotiin. Minä jätän avaimet pöydälle. Ei ole helppoa! Mutta ehkä keskustelu vähän valaisee, toteaa ryhmä ja toistelee verbejä. 

Ryhmä päivittelee, kuinka suomen kielessä on niin monia sanoja asioille, joille muissa kielissä on vain yksi sana. Turkin kielessä eläimet asuvat kuulemma eläinten kodissa, kun taas suomen kielessä erotellaan navetta, sikala, kana, talli, haka... 

Hyönteisiäkin voi suomeksi kutsua lukuisilla eri sanoilla. Puhumattakaan lumesta. On sohjoa, räntää, loskaa, pakkaslunta. 

Juttutuokiossa on mahdollista pohtia kulttuurieroja ja kulttuurisia törmäyksiä. On kiinnostavaa kuunnella, kuinka pelottavaa on ollut aluksi tuntea saunan kuumuus kasvoilla. Tai kuinka on opittava sokkireaktion siivittämänä, että kovassa pakkasessa itkeminen voi jäädyttää silmäluomet yhteen kuin liima. Talvella ei kannata itkeä! 

45 minuuttia menee ohi hetkessä. Kahden viikon päästä taas uudestaan. 

Foibekartanolla kokeillaan erilaisia tapoja auttaa työntekijöitä kieliopinnoissa, ja ryhmäkeskustelu on yksi muodoista.