Foibe Akatemia: Näin minusta tuli kirjailija 

– rakastettu Kirsti Manninen kertoi polustaan kirjoittajaksi 

“Kuinka moni muistaa, missä ja koska on nähnyt ensimmäisen kerran television?” aloitti kirjailija Kirsti Manninen Foibe Akatemian puheensa Foibekartanolla. Kädet nousivat salissa. Paikalla oli paljon väkeä myös talon ulkopuolelta, sillä tunnetun kirjailijan kuuleminen on tapahtuma – tällä kertaa myös foibekartanolaisten asukkaiden toive.  

Manninen vahvisti, että suurin osa paikalla olijoista muisti ajan ennen televisiota – niin hänkin. “Minä en kuule enkä näe, jos televisio on päällä”, hän huomautti viitaten television ja liikkuvan kuvan vaikutukseen hänen aivoihinsa. 

Koska televisiota ei ollut hänen lapsuudessaan, hänelle kehittyi suhde historiaan. Hän myös kuunteli lapsuutensa ajan eteläpohjalaisessa tuvassa isoisänsä tarinointia. 

Nyt hän on palkittu kirjailija, joka on kirjoittanut seitsemän vuosikymmenen ajan. 

Teoksia on toistasataa: lastenkirjoja, historiikkeja, näytelmiä, televisiokäsikirjoituksia, historiallisia romaaneja, viihdettä, dekkareita ja kirjallisuudentutkimuksia. 

Eikä loppua näy. 

Kuinka Mannisesta tuli kirjoittaja? 

Mannisen uskonnonopettajana työskennellyt isä oli sitä mieltä, ettei lapsen pidä oppia lukemaan ennen koulun aloittamista, koska lukutaito tappaisi mielenkiinnon kouluun. Mutta kaikki kielletty oli ihanaa. Niinpä Manninen opetteli aapiset ja lastenkirjat omin päin hyvissä ajoin ennen koulua. Kuusivuotiaana hän luki koko talven Seitsemän veljeksen taskupainosta. Isä ei huomannut mitään. 

Ensimmäisenä koulupäivänä Manninen luki aapisen kannesta kanteen mutta ei millään oppinut kirjoittamaan. 1950-luvun lopulla ei tiedetty lukihäiriöistä vaan katsottiin, että virheet olivat merkki huonotapaisuudesta ja huolimattomuudesta. Manninen riiteli opettajansa kanssa ensimmäiset pari vuotta, kunnes opettaja vaihtui. 

Uusi, taitava opettaja antoi hänen kirjoittaa vapaasti ja opetti hänet oikolukemaan omat tekstinsä. 

“Lukihäiriö johtuu siitä, että päässä ei toimi tavallinen polku, vaan hankeen on tallattava oma polku. Minä opin lopulta kirjoittamaan”, Manninen sanoi. 

Neljännellä luokalla hän kirjoitti oopperan. 

Vaihto-oppilaana Sveitsissä hän oppi konekirjoittamaan ja kymmensormijärjestelmän.  

Tosin hän valitti muiden oppilaiden rinnalla, mitä ihmettä he hyötyisivät konekirjoitustaidosta. 

Näin syntyi Enni Mustonen 

Mannista alkoi kiinnostaa historia etenkin tavallisten ihmisten näkökulmasta. Aivan erityisesti häntä kiinnosti, miltä menneisyys näytti perheiden, naisten ja lasten näkökulmasta. 

“Oman lähihistoriaan sukeltaminen on ollut kaikkein parasta”, Manninen sanoi. 

Hän meni yliopistoon opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta, Suomen historiaa, suomen kieltä, kasvatusoppia ja tiedotusoppia. 

Naisten romaanit kiehtoivat häntä lajina, koska päähenkilöt olivat naisia ja tarinat selviytymistarinoita. Mutta yliopistolla tätä genreä halveksittiin naisten viihdekirjallisuutena, eikä Manninen saanut paneutua siihen pro gradu -työssään. Kiinnostus ei kuitenkaan laimentunut. 

Hän alkoi pyynnöstä kirjoittaa arvosteluja naisten kirjallisuudesta Helsingin Sanomiin. Hän luki kaikki kotimaiset ja ulkomaiset naisten romaanit. 

Lopulta, joulun alla vuonna 1982 hän tajusi, että suomalaisia, perinteisiä naisten romaaneja ei ollut ilmestynyt pitkään aikaan. Missä olivat reippaat, tarmokkaat suomalaiset naispäähenkilöt, jotka nousivat vääryyttä vastaan ja tarmokkaasti puolustivat heikompien puolta? Hilja Valtonen oli lopettanut, Anni Polva oli lopettanut. 

Vuonna 1983 hän sulkeutui viideksi päiväksi huoneeseensa ja kirjoitti romaanin Maitotyttö. Kustantaja hyväksyi sen kuudessa päivässä mutta ehdotti sen julkaisemista salanimellä. Naisten viihdekirjan kirjoittaminen omalla nimellä olisi voinut vaarantaa Mannisen kirjallisen uran. 

Syntyi Enni Mustonen. 

Joka reilut kolmenkymmentä vuotta myöhemmin vetää salin täyteen faneja. 

 

Hanna Jensen